luukku 16

Ruudun takana

Petra
Jonkin verran minusta jo täällä mainittiinkin ja tässä tulee oma lisäykseni aiemmin sanottuun,puheenvuorossa siis Inkerin toinen omistaja. Olen viime keväänä lukiosta valmistunut, tällä hetkellä työssäkäyvä nuori naisen alku. (Tai kuten isommat ihmiset tapaavat kutsua: viimeistä teinivuotta viettävä tytön tyllerö.)

Ensimmäinen talvi

Hevosharrastukseni aloitin jossakin seitsemän ikävuoden tienoilla ja siitä lähtien se onkin lähes aina ollut enemmän tai vähemmän osa elämääni. Aikaisemmista vuosistani hevosten kanssa ei ole juurikaan erikoista mainittavaa. Pidin hauskaa ja opin monien mahtavien eläinten selässä ja ehdin käydä neljänkin eri ratsastuskoulun tunneilla. Viikottaista tunneilla köpöttelyä ja sen jälkeisiä rapsuttelutuokioita syvemmälle en kuitenkaan koskaan hevosmaailmassa päässyt.

Ensimmäinen kesä

Hieman ennen viime joulua koin elämäni yllätyksen, kun Terhi soitti ja kysyi, miltä ajatus omasta hevosesta kuulostaisi. Ikiomasta hevosestahan olin aina pienenä tyttönä haaveillut, mutta jo monta vuotta sitten aihatus oli akanut kuulostaa kaukaa haetulta, kalliilta ja työläältä. Lisäksi maneesin mukavuuksiin ja ratsastuskoulun reippaammasta päästä oleviin hevosiin tottuneena tämä laiskahko neitihepo ja sen luonnonläheinen kotitalli mietityttivät pitkään. Onnekkaasta sattumasta olen kuitenkin omaksunut vain huonosti kyvyn sanoa ei, ja niimpä Inkeri tuli meille.

ensimmäinen syksy

Alkutaipaleeni Inkerin kanssa oli kaikkea muuta kuin ruusuinen, vaikka rakastinkin jo heti alusta sen kanssa puuhastelua. Tallimatka on pitkä, sillä asun eri paikkakunnalla ja ajatus sen kukemisesta moneen kertaan viikossa usein pimeällä ja huonolla säällä ei aina jaksanut houkuttaa.
Inkeri oli ratsastettaessa jäykkä kuin rautakanki ja omasi tuplasti enemmän omaa tahtoa kuin minä. Puolisen vuotta sen kanssa tapeltuani myönsin vihdoin. etteivät taitoni riitä ongelmien ratkaisuun tai itsenäiseen kehittymiseen ja Laura sekä Saara saivat vihdoin suostuteltua minut ottamaan valmentajan apuun.

Nyt kun ensimmäinen vuosi Inkerin kanssa on tullut täyteen, olemme kuin aivan eri parivaljakko.Kehitys on ollut päätähuimaavaa ja työskentelemme nykyään suurimman osan ajasta yhteisymmärryksessä. Olen päässyt alun asennevammastani yli ja tallista on tullut kuin toinen koti. Kiitos siitä kuuluu ihanan avuliaalle ja vastaanottavaiselle talliporukalle! Vuosia kestäneestä harrastuksesta on nyt myös tullut osittain elämäntapa, joka on kasvattanut ja opettanut paljon. Kuten Terhikin sanoi: tälle tielle lähdettiin kokeilemaan ja tälle tielle jäätiin. Eipä ole tarvinnut katua.