Luukku 14

Ruudun takana

Heips! Mä olen Terhi, kaksissa kymmenissä huiteleva opiskelija, eläinihminen, yleinen sählääjä, oman elämäni rocktähti ja, niin.. myös hevosenomistaja.

Mun taipaleeni hevosten parissa alkoi ihan pienenä, ala-aste ikäisenä kun kaverit yllytti ratsastusleirille Lempäälään eräänä kesänä. Muuta en siitä ajasta muista kuin sen että sain hoitoponikseni pukkiponi-Sherryn, joka loppukisoissa heitti mut selästään. Realistinen kosketus ratsastukseen tuli siis jo heti alkuun!
Ratsastustunnit alkoi hieman sen leirin jälkeen, kun saatiin siskoni kanssa intettyä vanhemmat viemään meitä tallille. Alkuun kävimme ehkä noin vuoden kotikunnassamme pienellä tallilla, missä päästiin myös opettelemaan hieman hevosten ja varusteiden hoitoa.Tämän jälkeen eräänä kesänä (2004 tai jotain sinnepäin) ilmoittauduimme kesäleirille eräälle uudelle tallille, jonka omistaja pienimuotoisesti kasvatti suomenhevosia. Siellä tuli opittua niin paljon enemmän kuin edellisellä tallilla, että leirin päätyttyä aloimme käymään viikottain tunneilla. Tällä tallilla opin ratsastuksen perusteita, pääsin vääntämään koulua (jopa voittamaan parit leikkimieliset kisat), hyppimään esteitä ja kiitämään metsissä ja pelloilla ihanilla suokeilla. Se oli myös sitä aikaa kun tilattiin Polluxia ja Hevoshullua, tapetoitiin seinät hevosjulisteilla ja puoli väkisin pakotettiin vanhemmat viemään Apassionata-esityksiin. Ah, heppatytön autuutta.

Kaikki ihana ei kuitenkaan kestä ikuisesti, vaan talli lakkasi tuntitoiminnan joskus 2008 vuoden kieppeillä. Tämän jälkeen en käynyt säännöllisesti tunneilla, vaan siellä täällä silloin tällöin, joskus irtotunneilla ja joskus kavereiden hevosten selässä. Tähän väliin sattui myös pahimmat teinivuodet ja mopoikä, eikä aikaa ja kiinnostusta riittänyt enää säännölliseen ratsastukseen. Kävin kyllä eräällä pienellä yksityistallilla muutaman kaverini kanssa hoitamassa ja ajamassa Sälli-nimistä shettistä, eikä ihan kamalia vieroitusoireita hevosista päässyt tulemaan. Hypätään ajassa vähän eteenpäin, vuoden 2014 syksyyn. Olin asunut omillani Valkeakoskella jo vuoden opintoja suorittaen. Kesätyöt, joita myöskin tein Valkeakoskella, oli tainneet juuri päättyä, koulu taas alkaa ja elämä tuntui jotenkin tosi tylsältä. Teki mieli keksiä jotain uutta tekemistä. Vaikka edellisestä kerrasta hevosen selässä oli varmaankin vuosi, ja sinne takaisin nousu jännitti todella paljon, päätin laitta Hevostalli.nettiin kyselyä mahdollisesta vuokraponista jolla pääsisi hömpöttelemään kerran-pari viikkoon.

Taisi mennä päivä, kun sähköpostiini kilahti viestiä Laura-nimiseltä naiselta, jolla olisi tarjota "maastomopoa" tallihommia vastaan. Opiskelijan budjettiin tämä kuulosti loistavalta ratkaisulta, ja päätin lähteä katsastamaan miten yhteistyö ponin (ja emännän) kanssa sujuisi. Siispä, eräänä syksyisenä iltapäivänä ajoin pienelle tallille, joka sijaitsi avarien peltojen ja rauhallisten metsien keskellä. Mua jännitti aika kamalasti tavata taas pitkästä aikaa hevosihmisiä ja ylipäätään nousta hevosen selkään! Enhän mä välttämättä osaa enää mitään!! Kaikki, harjaus, varusteiden laitto ja etenkin ratsastus, tuntui omasta mielestä kamalalta sähellykseltä, kun ei ollut tehnyt sitä kaikkea taas niin pitkään aikaan. Ja vielä kun hevosen omistaja oli paikalla vahtimassa, kääks! Taisinkin tunnustaa olevani ihan puskatason ratsastaja.. Mutta Laura oli sitä mieltä että oon ihan "riittävän hyvä" ja että saan tulla toistekin, joten niinpä minä tein. Joulun alle asti kävin ratsastelemassa Inkeri-ponia viikottain, ja talli alkoi tuntua ihan kuin toiselta kodilta. Ratsastus sujui paremmin kerta kerran perään, omat pelot alkoi antaa myöden rauhallisen ja luotettavan Inkerin kanssa ja opin paljon uutta. Ja joskus vietettiin enemmän aikaa kahvipöydän ääressä Lauran ja Saaran kanssa pälättäen kuin hevosten parissa. Ennen joulua tuli kuitenkin hankala paikka eteen. Laura kertoi että aikoo myydä Inkerin ja ostaa isomman hevosen tilalle. Laura tarjosi että saisin totta kai tulla ratsastamaan uudella hevosella myös.. ellen sitten haluaisi ostaa Inkeriä omaksi.

Tarjous epäilytti jonkin aikaa. Hevosen omistaminenhan on kallista! Laura ja Saara kuitenkin selittivät mitä kaikki maksaa ja teimme yhdessä laskelmia millaisella budjetilla hevosenomistaja suunnilleen pärjää. Homma alkoi vaikuttaa selvemmältä, kun sitä tajusi ettei oma hevonen välttämättä maksakaan ihan miljoonia. Lisäksi olin suunnitellut lähteväni puolen vuoden päästä vaihto-opiskelemaan, mutta Laura ja Saara lupasivat auttaa pitämään Inkeristä huolta sen aikaa, sillä onhan se tallin pitkäaikainen rakas asukki. Suurin haaste oli ensin vakuuttaa siskoni Petra (joka muuten kävi ahkerasti ratsastustunneilla sinä aikana kun mä ajelin mopolla ja leikin teiniä), että sekin olisi hommassa mukana. Eihän mulla nyt yksinäni aikaa tai varaa olisi ylläpitää hevosta.. Petra kävi muutaman kerran tallilla katsastamassa paikkoja ja kokeilemassa Inkeriä ja nopeasti sekin oli koukutettu. Ja sitten kun vietiin asia vanhemmille, niiden vastaus oli että "Aika kauan teillä kesti keksiä että haluatte oman hevosen. Me ihan luultiin että tästä ois jouduttu keskustelemaan jo sillon kun te olitte teinejä!". Niinpä, pienten suostuttelujen ja varojen laskemisen jälkeen meillä oli oma poni! Ja tällä tiellä jatketaan edelleen.